Blog

Monimuotoisuus

25.10.2021

Syyskapinan jälkeen saimme Elokapinan Metsäryhmään tiedon, että Metsähallitus on aloittanut metsänhakkuut Suomussalmella Karttimonjoella. Kyseessä on satoja vuosia vanha luonnontilaisen kaltainen metsä, joissa on runsaasti lahopuuta ja uhanalaisten lajien esiintymiä. Ne ovat osa aiemmin myös Metsähallituksen kartoilla ekologisiksi yhteyksiksi merkittyjä vanhojen metsien ketjua, joka yhdistää suomalais-venäläisen Kalevala-puiston suojelualueet toisiinsa (Kaleva:13.10.2021,16:12, Tinja Huoviala).

Lähdimme välittömästi kohti Suomussalmea. Luonnontilaisia metsiä Suomessa on jäljellä enää noin 3%.

Nämä hakkuut loukkaavat jopa Metsähallituksen omia linjauksia. Ekologinen yhteys on Natura-alueita yhdistävä saareke, jonka kautta monimuotoisuuden ketju pysyy katkeamattomana. Nyt tätä yhteyttä ollaan kaatamassa ”tutkimusmielessä”.

En ymmärrä valtion tarvetta kutsua biodiversiteetin tuhoamista tutkimukseksi, eikä ymmärrä moni muukaan ympäristötutkija ja -aktivisti.

Pystytimme leirin metsään ja yövyimme siellä. Koin matkamme merkittäväksi luontosuhteen korjaamisen kannalta itsessään. Kiersimme Karttimonjoen ympäristöä, suoaluetta ja satoja vuosia vanhaa metsää tutkien erilaisia kääpiä, pystyyn palaneita honkia ja kelopuita. Jotkut männyt olivat selviytyneet useammastakin metsäpalosta ja kasvattaneet palaneen puuaineksen ympärille uutta kuorta. Tuollaisissa metsäpalosta selvinneissä puissa asustaa useita uhanalaisia kuoriaislajeja, joiden siivissä saattaa asustaa loiseläimiä, jotka ovat sitäkin uhanalaisemmassa asemassa.

Nämä uhanalaisuuden intersektiot muistuttavat minua ihmisyhteisöjen vähemmistöjen intersektioista. Monimuotoisuus on elämän toteutumiselle elinehto. Miksi sitä ei kunnioiteta?

Onko Suomen valtio itsetuhoinen?

Syyskapinan aikana olin mukana blokkaamassa Pitkääsiltaa. Nyt mietin, oliko se virhe?

Onko meillä varaa katkaista yhtäkään siltaa?

Luonnonmetsiä meillä ei ole varaa menettää. Meillä ei ole varaa menettää monimuotoisuuden kirjoa. Minä rukoilen.

Matti Kurjen muistokirjoitus

7.6.2021

Matti Kurki Hirvasvaaralla vuonna 2019

.

Matti Kurki oli taidemaalari, mutta ennen kaikkea hän oli mietiskelijä ja opettaja. Hän kuoli 7.5.2021 pitkäaikaiseen sairauteen yli neljänkymmenen vuoden pedagogisen uran päätteeksi.

Tor Arnen ja Carolus Enckellin oppilaana Vapaassa taidekoulussa hänestä tuli konkretistisen taidemaalauksen lapsi.

Kurki toimi taidekoulu Maan alkuaikojen rehtorina vuosina 1991-1998. Tuolloin Suomessa toimi mm. Luonnonlain puolue, jonka kampanjointiin kuului huvitusta herättänyt joogalento. Myös Maan opetussuunnitelmaan vaikutti vahvasti TM-mietiskely. Moni ei ehkä tiedä, että Maan nimi juontuu sanoista Maharishi Art Academy ja siellä opettivat tuolloin mm. Leonhard Lapin, Tarja Pitkänen-Walter ja Markku Pääkkönen.

Matti Kurjella oli kuitenkin oma meditaatioharjoituksensa. Vapaan taidekoulun jälkeen hän hakeutui Tuure Aran, oopperalaulajan ja näyttelijän, yksityisoppiin, missä hän omaksui harvinaislaatuisen joogaharjoituksen nimeltään ylösnousemusmeditaatio.

Kurki jatkoi mietiskelyä viimeisiin päiviinsä saakka. Hän luotti meditaatioon kuin kallioon ja pohjasi koko elämänsä ja opetuksensa sen varaan. Hän uskoi meditaatiossa piilevään voimaan, joka avaa kanavan elämän ohjautumiseksi oikeille raiteilleen. Sitä voisi kutsua meditaation johdatukseksi.

Viimeisen vuosikymmenensä Matti Kurki vietti oman yhteisönsä ympäröimänä. Hän perusti kolleegansa Nagashilan kanssa Lauttasaareen uskontokuntaan riippumattoman taidekoulun, jonka pohjana on maalaus ja meditaatio. Alkulähde, joka taidekoulu Maan opetussuunnitelmasta on jo aikaa sitten karsiutunut pois. Koulu sijaitsee tänä päivänä Kalasatamassa ja sen opetussuunnitelma on säilynyt käytännössä muuttumattomana.

60-luvulla Valmetin telakalta Kurki sai hengitysteitse asbestiperäisen mesoteliooman, jonka kanssa hän eli viimeiset seitsemän vuotta. Taudin leviäminen aivoihin on harvinaista, muttei kuitenkaan ennennäkemätöntä. Sen myötä Kurki joutui käymään perinpohjaisen keskustelun hengestä, tietoisuudesta ja ruumiillisuudesta itsensä kanssa. Avoimen taidekoulun opetussuunnitelmaan kuuluvan aistiteeman yhtenä, kuudentena aistina mainitaan mieli. Tämä osa teemaa aiheutti koulun sisällä kiivasta keskustelua, jopa kiistaa, joka voidaan tiivistää kysymykseen: Missä mieli sijaitsee?

Keskusteluun aivojen ja sielun välillä on vaikeaa paikantaa yhtymäkohtaa. Kantojen eri osapuolet perinteisesti edustavat niin vastakkaisia tottumuksia ja ajattelumalleja, ettei yhteisymmärryksen löytäminen välttämättä tunnu edes mielekkäältä. Kuitenkin eri näkemykset lähenevät toisiaan. Kurjen aikana Avoimessa taidekoulussa keskustelua käytiin sensuroimatta ja yleensä keskustelun eri osapuolet lähtivät tilanteesta jollain tavalla rikkaampana. Kuitenkin saattohoidon aikana hänen vierellään istuessani en voinut olla miettimättä, miten hän itse tilanteen mahtoi kokea. Aivotoimintojen lakatessa näyttää ulkopäin ihminen taantuvan lähemmäs lapsen ja sylivauvan olotilaa. Kuvittelen itse hänen lähestyneen jonkinlaista alkukantaista olemisen tilaa. Tilaa, jossa jäljellä on enää olennainen informaatio tai ydin. Sellaisenaan, olemassaolevana.

Ylösnousemusmeditaatio perustuu kahteen asiaan: ajatus ja tunne. Minä ajattelen: olen ylösnoussut. Minä tunnen: olen noussut oman tähteni kautta tähtiteltan toiselle puolelle. Ensin muodostetaan selkeä ajatus, jonka kiteydyttyä seuraa se, minkä tuntee itsessään sisäisenä tapahtumana. Näitä ohjeita Kurki pyrki soveltamaan elämässään kokonaisvaltaisesti. Meditaatio päättyy Jeesuksen rukoukseen: Herra Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua.

Matti Kurki puhui usein kalliomaalauksista. Yhteiselomme alkuaikoina kiersimme asuntoautolla etsien kalliomaalauspaikkoja Suomessa ja Norjassa. Tuntuu luonnolliselta, että elämänsä loppuvaiheilla hän lähestyi noita maalauksia, alkuihmisen hiljaista keskustelua, joka tuo esille olennon ja symbolin karsitun olemuksen.

Create your website with WordPress.com
Get started
%d bloggers like this: